Anteeksi tää kauheen pitkä hiljaiselo. Ihana huomata, että vaikka oonkin hiljentynyt niin silti te kaikki ootte vielä täällä.
Mä koin yks päivä sellasen valaistumisen hetken, kun sain yhdeltä anonyymiltä tosi silmät avaavan kommentin. (siis hyvällä tavalla, kiitos siis siitä!) Kommentissaan hän toivoi, että blogissani olisi välillä jotain sellaistakin, joka antaisi musta vähän enemmän kuin vain ne perus lifestyle -ostin tänään uuden ripsarin ja kävin treeneissä- jutut. Niinkuin että kertoisin vaikka lapsuudestani tai ajatuksistani joihinkin tiettyihin asioihin. Vastasin kommenttiin vaan sen kummemmin miettimättä, että mun blogi ei ole sitä varten -en halua levittää nettiin mitään muuta kun näitä nimenomaisia hömppäpinnallisuuksia, joiden takia mä itsekin tykkään blogeja lukea.
Mua jäi kuitenkin vaivaamaan tää asia. Mun päässä jotenkin napsahti, ja tajusin sen, että tää blogi ei oo enää sitä, mitä se oli ennen. Se ei oo enää sitä, millaiseksi sen tein, ja millainen toivoin sen aina olevan. Oon halunnut perustaa oman blogin niin kauan kun jaksan muistaa, mutta nyt kun mulla sitten on sellanen, niin en osaa olla tyytyväinen siihen. Se ei ole enää sellainen, mitä lukisin itse, jos en olisi sen kirjoittaja, ja tää ajatus teki mut aika surulliseksi.
Mä rakastan sitä tunnetta, kun selaa blogin historiaa jonnekin kevääseen ja muistelee kaikkia ihania hetkiä, mitä silloin koin. On ihanaa selata kaikki kesän postaukset läpi -koska kaikki se on tallennettuna tänne blogin historiaan. Mua häiritsee kuitenkin, että tänne en voi avautua mistään henkilökohtaisista asioista, koska se on ihan mun oma päätös josta aion pitää kiinni. Mä oon aina rakastanut kirjoittaa, joten automaattisesti ajattelin tän blogin olevan mulle hyvä ratkaisu. Kuitenkin nyt vasta tajuan, että mulla ei oo ikinä mitään kirjoitettavaa tänne -nimenomaan siksi, että oon päättänyt jättää julkaisematta kaikki ne vähänkin henkilökohtaisemmat kirjoitukset, joissa oikeasti kirjoitan, enkä vaan selitä päivän tapahtumia.
Sitä varten mulla on aina ollut päiväkirja.
Niin monet bloggaajat sanoo, että blogi on niille sellainen henkireikä. Että siitä saa voimaa. Mulle se ei ole enää sellainen. Nykyään se aiheuttaa mulle enemmän stressiä kuin antaa voimaa. Aina kun mulla on joku huonosti, niin mulle antaa voimaa se, että puhun siitä läheisille tai rustaan ylös päiväkirjaan. Mulle ei oo tarkoitettu sitä että jakaisin sen koko maailmalle internetissä. Musta on mahtavaa, että joillekin bloggaaminen tuo niin paljon voimaa ja iloa elämään, mutta mulle se ei oo enää sitä.
Mä oon jotenkin ihan hämilläni tästä tilanteesta, koska oon halunnut tätä niin pitkään, ja kuvittelin aina että tää on niin mua. Eniten tässä ärsyttää se, että rakastan valokuvaamista, mutta mulla ei oo koskaan aikaa panostaa niihin kuviin mitä otan blogia varten. Se ei oo enää samanlainen intohimo, kuin mitä se oli ennen, koska nyt tän blogin myötä siitä on tullut enemmänkin velvollisuus.
Tää on nyt kauheen negatiivinen kirjotus, hah, mutta halusin vaan jakaa tän teidän kanssa. Bloggaamisessa on myös niin paljon hyviä puolia, niinkuin te ihanat lukijat esimerkiksi. Teidän kommentit piristää mun päivää niin valtavan usein, kiitos siis kun jaksatte seurailla mun löpinöitä kuukaudesta toiseen! Jotenkin mä vaan tarvitsen nyt omaa aikaa miettiä, miten mä tän blogin suhteen aion jatkaa.
Muuten mulle kuuluu hirmu hyvää, eli vaikka tää kirjotus onkin näin negis, niin elämä hymyilee silti :) Halusin vaan ilmottaa, että hengissä ollaan. Palaillaan taas.......jossain vaiheessa. En aseta ittelleni nyt mitään rajaa tän suhteen. Elän hetkessä ja nautin jokaisesta hetkestä.
~ janninamaria
